Tammerkosken sillalla - eli sinne ja takaisin.

Ei Riäväkylä ruma ole. Näkymää Pyynikiltä keskustaan.

25 vuotta on pitkä aika. Tuossa ajassa ihminen muuttuu, mutta niin muuttuu kaupunkikin.

Onhan näillä nurkilla tullut vuosien varrella toki vierailtua, mutta vasta kun muuttokuorma oli saatu jotakuinkin kauhean urakan jälkeen turvallisesti Mansen kainaloon, iski totuus vasten kasvoja. Olen taas Pirkanmaalainen.

Neljännesvuosisadan aikana olen asunut Espanjassa, Kreikassa, Turkissa, Tunisisassa ja Thaimaassa. Sen lisäksi parissa oudommassa kulttuurissa, kuten Savossa ja Pohjanmaalla. Työt ovat välillä vieneet pitkiksi ajoiksi myös hämäriin, syrjäisiin rannikkokaupunkeihin, kuten Poriin ja Helsinkiin. Turun olen onnistunut pääosin välttämään.

Muuton jälkeisenä päivänä, kävelin Tammerkosken sillalla. Pysähdyin nojailemaan kaiteelle, katsellen Näsijärven suuntaan. Koskipuiston kauniit syysvärit, kosken juoksutuksen kuohut ja ohi kulkevan, puhelimeen puhuvan vanhemman herrasmiehen mukavasti korvaan sorahtava Tampereen kiäli sai aikaan vekkulin ajatuksen siitä, että olen turistina maisemissa, joissa lapsuuteni ja nuoruuteni vietin. Tajusin, etten enää oikeasti tunne paikkoja. Kaupunginosat ja tietyt maamerkkirakennukset ovat toki paikallaan, mutta kaikki muu onkin muuttunut. Vielä meneillään olevat ratikkaradasta, tunnelisavotasta, parkkiluolista ja muista syistä johtuvat liikennemylläykset sekoittavat hahmotuskyvyn melko nopeasti kokeneellammakin Tampereen kiertäjällä.

Tässä blogissa aion pureuta makuihin, kokemuksiin ja muuhun, mikä nyt saa sanaista arkkuani aukeamaan. Tervetuloa seuraamaan matkaani Tampereen lähialueilla, kun opettelen täällä elämistä ja olemista kokonaan itselleni uudesta näkökulmasta.